Ultrajuoksuun voi hurahtaa myös vanhemmalla iällä

Moni innostuu liikunnasta vasta aikuisena tai vanhemmalla iällä ja eri lajien alkeiskursseja löytyykin nykyään aivan kaiken ikäisille. Harva vanhempana juoksuharrastuksen aloittanut tähtää kuitenkaan satojen kilometrien pituisille ultramatkoille, vaikka itseasiassa ikä tuo ultramatkoilla tarvittavaa malttia ja henkistä kanttia. Ultrajuoksuporukoissa keski-ikä on selvästi korkeampi, kuin muissa juoksulajeissa.

Ultrajuoksuun voi hurahtaa myös vanhemmalla iällä

Aikuisena aloitettu juoksuharrastus vei maailman vaativimpaan juoksukilpailuun

Jarmo Ohtonen aloitti juoksuharrastuksen yli kolmekymppisenä, aktiivisen treenaamisen vasta 50-vuotiaana. 56-vuotiaana hän selvitti Spartathlonin, yhden maailman vaativimmista juoksumatkoista. Matkan pituus oli 246 kilometriä ja maaliin Ohtonen saapui hieman alle 35 tunnissa. Vaikka hän ei tatuoinneista muuten välitäkään, oli hän tuosta saavutuksesta niin ylpeä, että tatuoi tapahtuman logon oikeaan pohkeeseensa. Kolmekymppisenä Ohtonen alkoi kiinnittää huomiota elintapoihinsa ja lisäsi liikunnan osaksi arkeaan. Samalla jäi alkoholin käyttö, koska se ei tuntunut sopivan enää yhteen uuden urheilullisemman elämän kanssa. Juokseminen tuli mukaan kuvioihin vasta selvästi myöhemmin ja ensimmäisiin juoksukisoihinsa Ohtonen osallistui vuonna 2007 viisikymppisten sarjassa. Sitä hän toisinaan harmittelee, ettei tullut aloittaneeksi juoksua aiemmin.

 

Maratonkunnosta ultrajuoksukuntoon

Ohtonen kiinnostui alun perin pitkien matkojen juoksemisesta melkein sattuman kautta. Hän kiinnitti huomiota siihen, kuinka mediassa usein kehuttiin jonkun olevan ”maratonkunnossa”. Sana kuulosti Ohtosen mielestä hienolta, siltä että joku on selkeästi paremmassa vireessä kuin muut. Hän päätti ottaa selvää, mikä se maratonkunto oikein on. Juoksutreeneissä Ohtonen pani pian merkille, ettei hän nauttinut nopeiden lenkkien juoksemisesta, mutta sen sijaan pitkien lenkkien juokseminen hitaalla sykkeellä tuntui omalta jutulta. Maratonin vauhti tuntui liian nopealta, joten muut pitkät juoksut alkoivat kiinnostaa enemmän. Samoihin aikoihin Ohtonen kuuli ensimmäistä kertaa ultrajuoksusta ja innostui kovasti ajatuksesta, vaikka vaimo olikin ideasta kauhistunut. Ohtonen muistuttaa, että iän karttuessa ihmisen nopeus vähenee, mutta kestävyys säilyy. Samalla hän on huomannut tarvitsevansa kuitenkin entistä enemmän palautumisaikaa.

Maratonkunnosta ultrajuoksukuntoon

Rutiinien sieto ja henkinen kantti ratkaisevat pitkillä matkoilla

Ultrajuoksu on paitsi fyysisesti, myös henkisesti vaativa laji. Suurin kamppailu käydäänkin juoksijan pään sisällä. Ohtonen pitää etunaan harrastuksessa sitä, että hän sietää hyvin rutiineja. Tämä näkyy myös hänen päivätyössään varastomiehenä, jossa rutiinit toistuvat pitkälti samoja ja joista hän nauttii. Juoksussa Ohtonen huijaa väsymystä jakaa matkan mielessään vartin pätkiin, jotka toistuvat toinen toisensa perään. Tämä toimii erityisesti loppumatkasta, kun alkaa todella väsyttää. Varttien väleihin osuvat ruoka- ja juomatauot. Ohtonen kertoo, että haastavin hetki sadan kilometrin juoksussa tulee yleensä noin 60-70 kilometrin paikkeilla, kun juoksija alkaa olla sekä henkisesti että fyysisesti väsynyt. Edessä on kuitenkin vielä maratonin mittainen pätkä.

Rutiinien sieto ja henkinen kantti ratkaisevat pitkillä matkoilla

 

Uusia ystäviä ja tukea harrastuksen kautta

Ohtonen kuvailee itseään ujoksi ja syrjäänvetäytyväksi, mutta on silti nauttinut ultrajuoksupiirien lämpimästä ilmapiiristä. Kanssaharrastajista on ollut myös merkittävää tukea matkalla itsensä ylittämiseen. Juoksu osoittautunut Ohtoselle myös toimivaksi tavaksi käsitellä elämän surullisempia puolia. Vuonna 2016 hänen poikansa menehtyi yllättäen sydänlihaksentulehdukseen ja Ohtonen joutui aivan uuden tilanteen eteen. Hän kertoo, että juoksusta ja ultrajuoksun kautta saaduista kavereista oli tuolloin paljon apua. Lenkillä kaverin kanssa pystyi puhumaan raskaammistakin asioista ja juokseminen auttoi keskittymään hetkeen. Juoksua Ohtonen aikoo jatkaa niin pitkään kuin mahdollista. Hän yritti osallistua uudelleen myös Spartathloniin, mutta tällä kertaa matka loppui puoleenväliin vanhan lonkkavaivan palatessa. Tämän onkin Ohtosen mukaan tyypillistä ultramatkoilla, pitkän matkan aikana pettävät helposti jalat ja toisinaan taas pää pakottaa pysähtymään. Päättäväisyydellä ja toistoilla Ohtonen kuitenkin selättää haasteet ja suuntaa jälleen seuraavalle yli sadan kilometrin lenkille. Hän on ylpeä saavutuksistaan ja siitä, että yli viisikymppisenä aloitettu juoksuharrastus on kantanut näin pitkälle.